ERÄS sureva mies kirjoittaa: ”Lapsuusvuosinani Englannissa minua opetettiin peittämään tunteeni toisilta. Muistan vielä, että kun olin satuttanut itseni, aiemmin armeijassa palvellut isäni sanoi minulle tiukasti: ’Meillä ei itketä!’ En muista, että äitini olisi koskaan suudellut tai halannut ketään meistä lapsista (meitä oli neljä). Olin 56-vuotias, kun näin isäni kuolevan. Menetys tuntui suunnattomalta. Ensiksi en kuitenkaan kyennyt itkemään.”

Joissakin kulttuureissa ihmiset ilmaisevat tunteensa avoimesti. Ovatpa he onnellisia tai surullisia, toiset tietävät, miltä heistä tuntuu. Toisaalta joissakin osissa maailmaa, erityisesti Pohjois-Euroopassa ja Englannissa, varsinkin miehet on totutettu kätkemään ja tukahduttamaan tunteensa ja kestämään hammasta purren. Mutta kun on menettänyt rakkaan ihmisen, onko jotenkin väärin ilmaista suruaan? Mitä Raamatussa sanotaan?

Raamatun kirjoittivat Välimeren itäpuolisen seudun heprealaiset, jotka näyttivät herkästi tunteensa. Se sisältää monia esimerkkejä ihmisistä, jotka ilmaisivat avoimesti suruaan. Kuningas Daavid murehti murhatun poikansa Amnonin menetystä. Todellisuudessa hän itki ”hyvin katkerasti”. (2. Samuelin kirja 13:28–39.) Hän suri jopa menetettyään petollisen poikansa Absalomin, joka oli yrittänyt anastaa kuninkuuden. Raamatussa kerrotaan: ”Kuningas [Daavid] tuli kovin järkytetyksi, nousi portin päällä olevaan yläsaliin ja itki. Ja mennessänsä hän huusi näin: ’Poikani Absalom, minun poikani, oma poikani Absalom! Jospa minä olisin kuollut sinun sijastasi! Absalom, poikani, oma poikani!’” (2. Samuelin kirja 18:33.) Daavid murehti kuten kuka tahansa normaali isä. Ja kuinka monta kertaa vanhemmat ovatkaan toivoneet, että he olisivat voineet kuolla lastensa asemesta! Tuntuu hyvin luonnottomalta, että lapsi kuolee ennen vanhempiaan.

Miten Jeesus suhtautui ystävänsä Lasaruksen kuolemaan? Hän itki lähestyessään hänen hautaansa. (Johannes 11:30–38.) Myöhemmin Maria Magdaleena itki lähestyessään Jeesuksen hautakammiota (Johannes 20:11–16). On totta, että kristitty, joka ymmärtää Raamatun ylösnousemustoivon, ei  murehdi lohduttomasti, kuten jotkut, joilla ei ole selviä Raamatun perusteita kuolleiden tilaa koskeville uskomuksilleen. Mutta ihmisenä, jolla on normaalit tunteet, tosi kristitty murehtii ja suree ylösnousemustoivostakin huolimatta menettäessään kenet tahansa joka on hänelle rakas. (1. Tessalonikalaisille 4:13, 14.)

Entä sitten meidän reaktiomme? Onko sinusta vaikeaa tai hämmentävää ilmaista tunteitasi? Mitä neuvonantajat suosittelevat? Usein heidän uudet näkemyksensä vain heijastelevat Raamatun muinaista henkeytettyä viisautta. He sanovat, että meidän pitäisi ilmaista surumme, ei tukahduttaa sitä. Tämä tuo mieleemme vanhan ajan uskollisia miehiä, esimerkiksi Jobin, Daavidin ja Jeremian, joiden surunilmauksia on tallennettu Raamattuun. He eivät totisesti pitäneet tunteitaan sisällään. Ei siis ole viisasta eristäytyä muista (Sananlaskut 18:1, KR-92). Surua ilmaistaan tietysti eri  tavoin eri kulttuureissa, ja myös vallitsevat uskonkäsitykset vaikuttavat tapoihin. *

Entä jos tekee mieli itkeä? Itkeminen kuuluu ihmisluontoon. Palautahan jälleen mieleesi Lasaruksen kuolemantapaus, jonka yhteydessä Jeesus ”huokaisi hengessään ja – – puhkesi kyyneliin” (Johannes 11:33, 35). Siten hän osoitti, että itkeminen on normaali reaktio rakkaan ihmisen kuolemaan.

Tämän vahvistaa se, mitä tapahtui eräälle äidille, Annelle, joka oli menettänyt lapsensa Rachelin kätkytkuoleman vuoksi. Hänen miehensä kertoi: ”Yllättävää oli, ettei kumpikaan meistä itkenyt hautajaisissa – ei Anne enkä minä. Kaikki muut itkivät.” Tähän Anne jatkoi: ”Totta, mutta olen silti itkenyt paljon meidän molempien edestä. Koko tilanne taisi valjeta minulle vasta muutaman viikon kuluttua murhenäytelmästä ollessani eräänä päivänä lopulta yksin kotona. Itkin koko päivän. Uskon sen kuitenkin auttaneen minua. Tunsin oloni sen ansiosta paremmaksi. Minun täytyi saada surra lapseni menetystä. Uskon todella, että surevien on annettava itkeä. Vaikka onkin luonnollista, että toiset sanovat: ’Älä itke’, tällaisesta kehotuksesta ei todellisuudessa ole apua.”

Miten läheisen ihmisen menetyksen aiheuttama lohduttomuus on vaikuttanut joihinkuihin? Tarkastellaanpa esimerkiksi Juanitan tapausta. Hän tietää, miltä tuntuu menettää vauva. Hänellä oli ollut viisi keskenmenoa. Nyt hän oli taas raskaana. Kun hän joutui liikenneonnettomuuden takia sairaalaan, hän oli luonnollisesti huolissaan. Kaksi viikkoa myöhemmin hänen supistuksensa alkoivat ennen aikojaan. Vähän myöhemmin syntyi pikku Vanessa, joka painoi vain vajaan kilon. ”Olin onnen huumassa”, Juanita muistelee. ”Olin vihdoinkin äiti!”

Hänen onnensa loppui kuitenkin lyhyeen. Neljä päivää myöhemmin Vanessa kuoli. Juanita muistelee: ”Minulla oli niin tyhjä olo. Äitiys  oli otettu minulta pois. Tunsin itseni vaillinaiseksi. Oli tuskallista tulla kotiin siihen huoneeseen, jonka olimme valmistaneet Vanessalle, ja katsella hänelle ostamiani pieniä aluspaitoja. Parin seuraavan kuukauden aikana elin yhä uudelleen hänen syntymänsä. En halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa.”

Äärimmäinen reaktioko? Muiden voi olla vaikea ymmärtää sitä, mutta ne, jotka ovat Juanitan tavoin kokeneet sen, selittävät surreensa vauvaansa yhtä paljon kuin he olisivat surreet jotakuta, joka on elänyt jo jonkin aikaa. Vanhempien sanotaan rakastavan lasta jo kauan ennen sen syntymää. Äidillä on erikoinen side siihen. Kun tuo vauva kuolee, äidistä tuntuu, että hän on menettänyt todellisen ihmisen. Ja se täytyy toisten ymmärtää.

Eräs toinen äiti kertoi, mitä hän tunsi kuullessaan, että hänen kuusivuotias poikansa oli synnynnäisen sydänvian vuoksi yhtäkkiä kuollut. ”Kävin läpi erilaisia tunteita: turtumuksen, kieltämisen, syyllisyyden ja suuttumuksen miestäni ja lääkäriä kohtaan, koska nämä eivät olleet tajunneet, miten vakava hänen tilansa oli ollut.”

Suuttumus voi olla yksi surun oire. Se voi kohdistua lääkäreihin ja sairaanhoitajiin, koska ajatellaan, että kuolleesta olisi pitänyt huolehtia paremmin. Tai se voi kohdistua ystäviin ja omaisiin, jotka näyttävät sanovan tai tekevän sellaista, mitä heidän ei pitäisi. Jotkut vihastuvat edesmenneeseen, koska tämä ei huolehtinut terveydestään. Stella toteaakin: ”Muistan olleeni suutuksissani miehelleni, koska tiesin, että kaikki olisi voinut olla toisin. Hän oli ollut hyvin sairas, mutta hän ei ollut välittänyt lääkäreiden varoituksista.” Ja joskus edesmenneelle ollaan harmistuneita niiden taakkojen takia, jotka hänen kuolemansa aiheuttaa jälkeenjääneille.

Jotkut tuntevat syyllisyyttä suuttumuksensa takia – toisin sanoen he saattavat tuomita itsensä siksi, että he ovat vihaisia. Toiset syyttävät läheisensä kuolemasta itseään. ”Hän ei olisi kuollut”, he vakuuttavat itselleen, ”jos vain olisin saanut hänet menemään lääkäriin aikaisemmin” tai ”neuvonut häntä kääntymään toisen lääkärin puoleen” tai ”saanut hänet huolehtimaan paremmin terveydestään.”

Toiset tuntevat vielä voimakkaampaa syyllisyyttä  varsinkin, jos heidän omaisensa on kuollut äkkiä, odottamatta. He alkavat muistella hetkiä, jolloin he olivat suuttuneet edesmenneelle tai riidelleet hänen kanssaan. Tai heistä voi tuntua, että he eivät olleet kuolleelle todella kaikkea sitä, mitä heidän olisi pitänyt olla.

Monien äitien pitkä surutyö tukee useiden asiantuntijoiden lausuntoja, joiden mukaan lapsen menetys jättää vanhempien ja varsinkin äidin elämään pysyvän aukon.

Myös aviopuolison menettäminen on traumaattinen kokemus, erityisesti jos puolisot ovat viettäneet yhdessä hyvin toimeliasta elämää. Se voi merkitä loppua kokonaiselle elämäntyylille, jonka he ovat jakaneet yhdessä – matkustamiselle, työlle, virkistäytymiselle ja keskinäiselle riippuvuudelle.

Eunice selittää, mitä tapahtui, kun hänen miehensä kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen. ”Ensimmäisen viikon ajan tunteeni olivat aivan turtana, ikään kuin olisin lakannut toimimasta. En pystynyt edes aistimaan makuja enkä hajuja. Kykyni ajatella loogisesti säilyi kuitenkin muusta irrallisena. Koska olin ollut mieheni luona, kun häntä yritettiin hoitaa puhallus-paineluelvytyksen  ja lääkinnän avulla, en kokenut tavanomaisia kieltämisoireita. Tunsin kuitenkin oloni erittäin turhautuneeksi, ikään kuin olisin katsellut, miten auto syöksyy alas jyrkänteeltä minun pystymättä tekemään yhtään mitään.”

Itkikö hän? ”Tietysti itkin, varsinkin lukiessani surunvalittelukortteja, joita olin saanut satamäärin. Jokainen niistä sai minut itkemään. Se auttoi minua kohtaamaan loppupäivän. Mutta mistään ei näyttänyt olevan apua silloin, kun minulta kysyttiin toistuvasti, miltä tuntui. Olin tosiaan kurjassa kunnossa.”

Mikä auttoi Eunicea selviytymään surustaan? ”Tajuamatta asiaa päätin tiedostamattomasti jatkaa elämääni”, hän sanoo. ”Mutta tuntuu kipeältä vieläkin, kun muistan, että mieheni, jolle elämä oli hyvin rakas, ei ole enää täällä nauttimassa siitä.”

Kirjan Leavetaking—When and How to Say Goodbye (”Lähtö – milloin ja miten hyvästellä”) tekijät neuvovat: ”Älä anna toisten määrätä, miten sinun pitäisi toimia tai tuntea. Surutyö on itse kullakin erilainen. Toiset voivat ajatella – ja kertoa sinulle ajattelevansa – että suret liikaa tai ettet sure tarpeeksi. Anna heille anteeksi ja unohda heidän mielipiteensä. Jos yrität pakottaa itsesi toisten tai koko yhteiskunnan luomaan muottiin, ehkäiset palautumistasi tunneperäisesti terveeseen tilaan.”

Eri ihmiset käsittelevät tietysti suruaan eri tavoin. Emme yritä esittää, että yksi tapa olisi jokaiselle välttämättä parempi kuin jokin toinen. On kuitenkin vaarallista, jos tilanne juuttuu paikalleen, jos surun murtama ihminen ei pysty alistumaan vallitsevaan tilanteeseen. Silloin voidaan tarvita myötätuntoisten ystävien apua. Raamatussa sanotaan: ”Ystävä rakastaa ainiaan ja veli syntyy varaksi hädässä.” Älä siis pelkää etsiä apua, puhua äläkä itkeä. (Sananlaskut 17:17.)

On normaalia surra menetystä, eikä ole väärin, että toiset näkevät sinun surevan. On kuitenkin muita kysymyksiä, jotka kaipaavat vastausta: Miten jaksan kantaa suruni? Onko normaalia tuntea syyllisyyttä ja suuttumusta? Miten minun pitäisi suhtautua näihin reaktioihin? Mikä voi auttaa minua kestämään menetyksen ja surun? Seuraavassa osassa vastataan näihin ja muihin kysymyksiin.