Yellowstone – veden, kiven ja tulen sulatusastia

Herätkää!-lehden kirjoittajalta Yhdysvalloista

Kun puhutaan jostakin laatuaan ensimmäisestä ja jostakin ylivertaisesta – maailman ensimmäisestä kansallispuistosta, maailman tunnetuimmasta ja korkeimmasta geysiristä sekä Pohjois-Amerikan suurimmasta vuoristojärvestä – niin kyse on Yellowstonesta.

AJOIMME vaimoni kanssa äärimmäisen uteliaina Wyomingissa Yhdysvalloissa sijaitsevan Yellowstonen kansallispuiston pohjoiselle sisäänkäynnille. Meitä olivat lapsesta asti kiehtoneet nimi Old Faithful eli ”Vanha uskollinen” ja sanat ”geysir” ja ”kuuma lähde”. Vastaisiko todellisuus odotuksiamme?

Kansallispuiston pääsisäänkäynnin luona näimme valtavan kivisen kaaren, jonka yläosaan oli kaiverrettu sanat ”Ihmisten iloksi ja hyödyksi”. Yellowstone oli maailman ensimmäinen kansallispuisto. Se perustettiin vuonna 1872.

Aloitimme kuumilta lähteiltä (Mammoth Hot Springs), jotka sijaitsevat vähän matkan päässä Montanan osavaltion rajasta. Maan sisästä huokuva kuumuus teki täällä silmin nähden kovaa työtä. Vesi kiehui ja pulppusi altaissa. Maan halkeamista kohosi höyrypatsaita. Vaaleanpunaisesta mineraalista, travertiinista, muodostuneet penkereet näyttivät tippuvalta kynttilänvahalta.

Mikä pinnan alla kiehuu?

Yellowstonessa on kaikkiaan 10000 geotermistä ihmettä. Kalliovuorten korkean ylänkölaakion poikki kulkee mantereen vedenjakaja Continental Divide *. Osa vesistä valuu länteen ja osa itään, mutta osa imeytyy maahan. Saimme tietää, että nämä Yellowstonen ihmeet ovat juuri näiden maahan imeytyneiden vesien aikaansaannosta. Voimakkaat vulkaaniset räjähdykset repivät kerran rikki tämän ylänkölaakion. Tuhansia vuosia sitten yksi räjähdys jätti jälkeensä valtavan purkautumisaukon, joka oli kooltaan 75 kilometriä kertaa 45 kilometriä. Magma eli sula kiviaines, jota on edelleen piilossa maankuoren alla, pitää Yellowstonen kiehuvana.

Puiston näyttelytauluissa selitetään, miten pintavesi valuu huokoisen kiviaineksen läpi, kunnes vastassa on äärimmäisen kuuma kivikerros juuri ennen magmaa. Kuumuus pakottaa veden nousemaan ylös. Veden ulostulokohtaan muodostuu kuuma lähde. Mikäli kuumentuneen veden ulospääsylle on kiven sisässä esteitä, syntyy painetta ja muodostuu geysir. Toisin paikoin kosteus taas poistuu maasta höyrynä. Tällaisia purkautumisaukkoja kutsutaan fumaroleiksi. Alueella kuplii myös muta-altaita, joissa happamet kaasut ja vesi hajottavat maata mudaksi ja saveksi. Näky on vaikuttava!

”Vanha uskollinen”

Kun olimme nähneet kaiken tämän geotermisen toiminnan kuumien lähteiden alueella, oletimme, että olisimme olleet lähellä kuuluisaa geysiriä nimeltä Old Faithful eli ”Vanha uskollinen”. Vasta kun katsoimme karttaa, tajusimme, että se sijaitsikin 80 kilometrin päässä etelässä. Yellowstone on paljon laajempi kuin ajattelimme: lähes 9000 neliökilometriä.

Päästäksemme katsomaan ”Vanhaa uskollista” valitsimme tien, joka mutkittelee puiston länsipuolta. Se johdattaa turistit viidelle geysiraltaalle. Pian aloimme tottua rikinhajuun, ja maasta nouseva höyrykään ei enää ihmetyttänyt meitä.

Halusimme miljoonien muiden paikalla käyneiden tavoin tietää geysirin seuraavan purkauksen ajankohdan. Olimme aina kuvitelleet, että ”Vanha uskollinen” purkautuu täsmällisin väliajoin: joka 57. minuutti. Katsoessamme ympärillemme huomasimme kuitenkin kilven, jossa geysirin arvioitiin purkautuvan seuraavan kerran kello 12.47. Tuohon ajankohtaan olisi aikaa vielä runsas tunti, ja sekin oli pelkkä arvio! Kysyimme  asiaa Rick-nimiseltä puistonvartijalta.

”Se käsitys, että ’Vanha uskollinen’ purkautuisi aivan säännönmukaisesti, on myytti”, hän sanoi. ”Purkausten välinen aika on aina vaihdellut, ja vuosien mittaan se on pidentynyt maanjäristysten sekä sellaisten vandaalien takia, jotka heittävät kaikenlaisia esineitä sen purkautumisaukkoon. Nykyään se purkautuu keskimäärin 80 minuutin välein. Henkilökuntamme voi ennustaa purkaukset vain yhden kerrallaan.” Kello oli nyt 12.30. Kävelimme kohti ”Vanhaa uskollista” nähdäksemme seuraavan ennustetun esityksen. Sadat ihmiset istuivat katselualueella tai olivat juuri matkalla sinne. ”Vanha uskollinen” antoi meidän odottaa kymmenen minuuttia. Mutta kun se purkautui, yksikään valokuva ei olisi voinut välittää sen todellista kauneutta. Selvitettyään kurkkuaan muutamalla suihkauksella se pääsi vauhtiin. Kaikki taputtivat. Purkaus kesti kolmisen minuuttia, ja iloksemme se kohosi tavallista korkeammalle. Vesisuihku kumpuili maasta ja kohosi vähitellen 37 metristä 46 metriin. Auringonsäteet osuivat vesipisaroihin, ja pisarapilvi kulkeutui tuulen mukana pois erilaisina muodostelmina.

Kun näytös oli ohi, menimme lähellä olevan hotellin aulaan. Mutta ”Vanha uskollinen” vaati edelleenkin ihmisten huomion. Koko loppupäivän ajan vieraat keskeyttivät aina puuhansa ennen sen seuraavaa ennustettua purkausta ja menivät katsomaan sitä. Se näytti meille useita poikkeuksellisen pitkiä, korkealle kohoavia ja kauniita purkauksia. Erityisen upea oli yksi, jossa tanssivan vesipatsaan siluetti näkyi auringonlaskua vasten. Havaitsimme vanhan geysirin olevan odotusten mukaisesti uskollinen.

”Maapallolla on vajaat 500 geysiriä, ja niistä noin 300 on Yellowstonessa”, puistonvartija Rick kertoi meille. ”Ja 160 niistä sijaitsee tässä pienessä laaksossa, Upper Geyser Basinissa, joka on vain parin kilometrin pituinen. Geysirejä syntyy ja häviää – joskus ne toimivat, joskus ne uinuvat – mutta ’Vanha uskollinen’ on ja pysyy.” Grand-geysir, ”Vanhan uskollisen” naapuri, suihkuaa vettä kuitenkin jopa 60 metrin korkeuteen. Geysir nimeltä Steamboat voi puolestaan  syöstä vettä 120 metrin korkeuteen, kolme kertaa korkeammalle kuin ”Vanha uskollinen”, mutta se saattaa myös olla vuosia täysin hiljaa. Norrisissa Echinus-niminen geysir kastelee toisinaan ihailijansa lämpimällä vedellä.

Biisonia pakoon

Seuraavana aamuna silmäilimme uudestaan esittelylehtistä. Siinä sanottiin: ”Ohuen maakerroksen alla on tulikuumaa vettä, ja myös altaiden vesi on kiehuvaa tai ainakin melkein kiehuvaa. Joka vuosi kuumien lähteiden alueella jotkut polulta harhautuneet turistit ovat saaneet vakavia palovammoja, ja ihmisiä on kuollut tulikuumassa vedessä.” Toisessa lehtisessä sanottiin: ”Varoitus: biisonit ovat puskeneet monia kävijöitä. Biisoni voi painaa 900 kiloa ja juosta 50 kilometrin tuntivauhtia – kolme kertaa nopeammin kuin sinä.” Toivoimme, ettei meidän tarvitsisi täällä ollessamme juosta biisonia karkuun!

Yellowstonen teillä eläimillä on ”etuajo-oikeus”. Kun joku näkee eläimen, autot pysähtyvät yhtäkkiä ja liikenne ruuhkautuu odottamattomiin paikkoihin. Eräällä paikalla ruuhka oli juuri purkautumassa, kun me saavuimme sinne, ja turistit olivat kömpimässä takaisin autoihinsa. Kun kysyimme eräältä naiselta, mitä kaikki katselivat, hän vastasi: ”Suurta uroshirveä, mutta se meni jo.”

Myöhemmin seurasimme, miten vapitit yrittivät houkutella kaksiviikkoisia vasojaan ylittämään virtaa. Vapitit laskeutuivat parhaillaan vuorilta, missä ne talvehtivat, ja siirtyivät alemmaksi puistoon. Vasikat, jotka eivät olleet varautuneet ylittämään vettä, jököttivät paikoillaan. Emot kutsuivat niitä herkeämättä, ja lopulta ne astuivat veteen.

”Oma pienuuteni, oma avuttomuuteni”

Seuraavaksi ajoimme Yellowstonen Grand Canyonille. Nousimme autosta usealla näköalapaikalla, joita oli rotkon reunalla 360 metrin korkeudessa, ja tähyilimme alas – emme kylläkään aina kovin halukkaasti. Mies nimeltä Nathaniel Langford puhui tutkimusretkistään kertovissa muistiinpanoissaan (vuodelta 1870) omasta pienuudestaan ja avuttomuudestaan, joita hän tunsi katsoessaan kahta uljasta putousta ja tätä 32 kilometriä pitkää rotkoa, jota reunustavat kirkkaan ruskeankeltaiset seinämät – siitä Yellowstonejoen nimi, ’keltaisen kiven joki’. Me tunsimme itsemme yhtä pieniksi ja avuttomiksi kuin hän.

Seuraavana päivänä käännyimme kohti itää. Taas maisemat vaihtuivat. Täällä alkoi ylänkömetsä, ja tie kulki kahdesti mantereen vedenjakajan poikki. Näimme edelleen biisoneita, joiden hahmot tulivat jo tutuiksi, ja muita suuria eläimiä. Valitettavasti emme nähneet ainuttakaan karhua, joka sekin on turisteja kiehtova vetonaula Yellowstonessa. Mitä niille oli tapahtunut?

 Se että ihmiset ja karhut olivat aikoinaan toistensa läheisyydessä, johti vuosien kuluessa siihen, että joitakuita matkailijoita loukkaantui ja toisia kuoli. Tilanne ei ollut karhujenkaan kannalta hyvä. Niinpä kansallispuiston henkilökunta sulki 1970-luvun alussa kaikki roskapaikat ja vieroittivat tällä tavalla karhut ihmisten ruoista. Tämä sai karhut palaamaan erämaahan. Hanke onnistui. Karhut syövät nyt niille luonnollista ruokaa, ja ne ovat terveempiä. Ne näkevät matkailijoita kuitenkin vielä tietyissä paikoissa, esimerkiksi erään sillan, Fishing Bridgen, alueella, missä sekä ihmiset että karhut mielellään syövät, nukkuvat ja kalastavat.

Fishing Bridge oli viimeinen määränpäämme. Siellä puisto yllätti meidät viimeisen kerran. Kun loimme katseemme Pohjois-Amerikan suurimman vuoristojärven, Yellowstonejärven, toiselle puolelle kohti lumihuippuisia Tetonvuoria, luulimme hetken olevamme Pohjois-Italiassa, sillä järvi ja sen ympäristö olivat kuin osa alppimaisemaa. Karhuja ei kuitenkaan näkynyt missään.

Oli aika lähteä Yellowstonesta. Retki oli ollut sekä esteettinen elämys että henkisesti erittäin antoisa kokemus. Se oli ylittänyt kaikki odotuksemme.

[Alaviite]

[Tekstiruutu/Kuva s. 17]

Vuoden 1988 tulipalot

Vuoden 1988 heinäkuun lopussa ja elokuussa Yellowstonea kiusanneet pienet tulipalot laajenivat nopeasti kahdeksaksi tuhoisaksi suurpaloksi, jotka riistäytyivät ihmisen hallinnasta. Yksi palojen syy oli kuivuus, sillä kesä 1988 oli kuivin koko Yellowstonen muistiinmerkityssä historiassa. Toinen syy olivat kovat tuulet, joiden nopeus oli 22 metriä sekunnissa. Ne kuljettivat tulta eteenpäin 20 kilometriä päivässä. Tuulet lennättivät hehkuvia kekäleitä niin pitkien matkojen päähän, etteivät palomiehet olleet eläessään nähneet mitään sellaista. Palavat kekäleet sytyttivät uusia paloja.

Tässä 790 miljoonaa markkaa maksaneessa sammutusoperaatiossa oli enimmillään mukana yhteensä 10000 siviiliä ja sotilasta ja yli 100 paloautoa. Helikoptereista ja lentokoneista pudotettiin 5 miljoonaa litraa palonestoainetta ja 40 miljoonaa litraa vettä. Näistä ponnisteluista huolimatta liekit tulla roihusivat puiston läpi ja ohittivat vain täpärästi useita asuinalueita. Musta savupilvi peitti taivaan päiväkausien ajan. Kesän lopulla puisto muistutti sotatannerta. Vasta syyskuun puolivälissä, kun metsää oli palanut noin 6000 neliökilometriä, viileä ilma, syysmyrskyt ja vähäiset lumisateet tukahduttivat liekit.

Tulipalot eivät juuri vahingoittaneet eläinyhdyskuntia, ja matkailijoiden määrä on niiden jälkeen kasvanut tasaisesti. Kun savu hälveni, syksyn lehdet värittivät uusia maisemia, ja keväällä luonnonkukat kukkivat runsaina paikoissa, missä niitä ei ollut nähty koskaan ennen. Tulipalojen jälkeisinä vuosina uusia puuntaimia on noussut peittämään palaneita alueita.

[Kuvat s. 15]

Old Faithful eli ”Vanha uskollinen”

Lower Falls

[Lähdemerkintä]

NPS Photo

[Kuva s. 16, 17]

Fireholejoki

[Kuva s. 17]

Morning Glory -allas

[Lähdemerkintä]

NPS Photo