Olen palvellut Jumalaa vaikeuksista huolimatta

KERTONUT IVAN MIKITKOV

”Jos jäätte tähän kaupunkiin, teidät passitetaan takaisin vankilaan”, varoitti Neuvostoliiton turvallisuuskomitean KGB:n virkailija. Minut oli juuri vapautettu kärsittyäni 12 vuoden tuomion. Vanhempani olivat vakavasti sairaina ja tarvitsivat apuani. Mitä minun pitäisi tehdä?

SYNNYIN T̩aulin kylässä Moldovassa * vuonna 1928. Kun olin vuoden vanha, isäni Alexander kävi Ias̩issa Romaniassa, missä hän tapasi raamatuntutkijoita (nimitys jota Jehovan todistajista silloin käytettiin). Palattuaan T̩auliin hän kertoi oppimastaan perheelleen ja naapureilleen. Pian T̩auliin perustettiin pieni raamatuntutkijoiden ryhmä.

Olin nuorin perheemme neljästä lapsesta, jotka kaikki olivat poikia, ja sain varttua hengellismielisten ihmisten parissa, jotka näyttivät minulle hyvää esimerkkiä. Tajusin jo varhain, että Jehovan palvelemista vastustettaisiin, minkä vuoksi se olisi haastavaa. Muistan elävästi, miten poliisi tutki toistuvasti kotimme yrittäessään löytää piilottamamme raamatullisen kirjallisuuden. Nuo tapaukset eivät säikäyttäneet minua. Tutkiessamme Raamattua opin, että Jumalan omaa Poikaa, Jeesusta Kristusta, samoin kuin hänen opetuslapsiaan oli vainottu. Kokouksissa meille muistutettiin usein, että Jeesuksen seuraajien tulisi odottaa kohtaavansa vainoa (Johannes 15:20).

Vahvistusta vainon varalle

Vuonna 1934, jolloin olin vasta kuuden vanha, seurakunnassamme T̩aulissa luettiin kirje, jossa kerrottiin kärsimyksistä, joita kristityt veljemme ja sisaremme joutuivat kestämään natsi-Saksassa. Meitä kehotettiin rukoilemaan heidän puolestaan. Vaikka olin vasta nuori, tuo kirje jäi lähtemättömästi mieleeni.

Neljä vuotta myöhemmin oma nuhteettomuuteni koeteltiin ensimmäisen kerran. Koulun uskontotunneilla ortodoksinen pappi käski minua toistuvasti pitämään ristiä kaulassa. Kun en suostunut, hän pyysi kaikkia luokan oppilaita käyttämään ristiä merkkinä siitä, että he olivat kunnollisia kirkon jäseniä. Pappi osoitti sitten minua ja kysyi luokalta: ”Haluatteko, että luokallanne on joku tuollainen? Kaikki ne, jotka eivät halua, nostakaa kätenne pystyyn.”

Koska oppilaat pelkäsivät pappia, he kaikki nostivat kätensä. Sitten pappi sanoi minulle: ”Kuten huomaat, kukaan ei halua olla missään tekemisissä kanssasi. Lähde heti tästä rakennuksesta.” Muutamaa päivää myöhemmin koulun rehtori tuli meille. Keskusteltuaan vanhempieni kanssa hän kysyi, haluaisinko palata kouluun. Sanoin haluavani. ”Niin kauan kuin minä olen rehtorina”, hän sanoi, ”saat käydä koulua, eikä pappi voi estää sinua.” Hän piti sanansa, ja hänen rehtorinaoloaikanaan pappi ei kiusannut minua.

 Lisää vainoa

Bessarabiaksi kutsuttu alue, jossa asuimme, liitettiin vuonna 1940 Neuvostoliittoon. Kesäkuun 13. ja 14. päivänä 1941 kaikki ne, jotka olivat poliittisesti tai yhteiskunnallisesti huomattavassa asemassa, karkotettiin Siperiaan. Tämä karkotus ei koskenut Jehovan todistajia. Siitä pitäen toimimme kuitenkin varovaisemmin pitäessämme kokouksia ja saarnatessamme.

Kesäkuun lopulla 1941 natsi-Saksa teki täysimittaisen yllätyshyökkäyksen Neuvostoliittoon, joka oli siihen saakka ollut sen liittolainen. Pian Romanian joukot valtasivat Bessarabian takaisin. Näin meistä tuli jälleen kerran Romanian hallinnon alaisia.

Ne lähikylien todistajat, jotka kieltäytyivät palvelemasta Romanian armeijassa, vangittiin, ja useimmat heistä tuomittiin 20 vuodeksi pakkotyöhön. Isä käskettiin poliisiasemalle, missä häntä hakattiin raa’asti, koska hän oli Jehovan todistaja. Minutkin vietiin väkisin koulusta kirkon jumalanpalvelukseen.

Sitten toisessa maailmansodassa tapahtui käänne. Maaliskuussa 1944 Neuvostoliiton joukot valtasivat nopeasti Pohjois-Bessarabian. Elokuuhun mennessä he olivat miehittäneet koko maan. Olin tuolloin vasta vähän päälle viidentoista.

Pian kaikki kylämme hyväkuntoiset miehet kutsuttiin neuvostoarmeijaan. Todistajat kieltäytyivät kuitenkin tinkimästä puolueettomuudestaan. Heidät tuomittiin sen takia kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Toukokuussa 1945 Saksa antautui ja toinen maailmansota päättyi Euroopassa. Monet moldovalaiset todistajat jäivät kuitenkin vankeuteen aina vuoteen 1949 saakka.

Sodanjälkeiset koettelemukset

Sodan päätyttyä vuonna 1945 Moldovassa kärsittiin ankarasta kuivuudesta. Siitä huolimatta neuvostohallitus vaati maanviljelijöitä maksamaan edelleen suuren osan tuotosta veroina. Tämä johti hirveään nälänhätään. Vuoteen 1947 tultaessa olin nähnyt lukuisia ruumiita lojumassa T̩aulin kaduilla. Veljeni Yefim kuoli, ja minä olin viikkokausia niin huonossa kunnossa, että pystyin hädin tuskin liikkumaan. Nälänhätä kuitenkin voitettiin, ja me elossa selvinneet todistajat jatkoimme saarnaamistyötämme. Minä todistin kotikylässämme, kun taas veljeni Vasile, joka oli minua seitsemän vuotta vanhempi, kävi todistamassa lähikylissä.

Todistajien tullessa yhä aktiivisemmiksi palveluksessa viranomaiset alkoivat kiinnittää meihin enemmän huomiota. Saarnaamisemme samoin kuin se, ettemme ottaneet osaa politiikkaan emmekä suorittaneet sotapalvelusta, saivat neuvostohallituksen käynnistämään kotietsinnät raamatullisen kirjallisuuden löytämiseksi ja aloittamaan todistajien vangitsemisen. Vuonna 1949 joitakuita lähiseurakuntien todistajia karkotettiin Siperiaan. Niinpä jälleen kerran ne meistä, jotka jäivät jäljelle, yrittivät suorittaa palvelusta entistä varovaisemmin.

Olin tuolloin vakavasti sairas, ja tilani huononi jatkuvasti. Lopulta lääkärit sanoivat, että minulla oli luutuberkuloosi, ja vuonna 1950 oikea jalkani kipsattiin.

Karkotus Siperiaan

Jalkani oli yhä kipsissä, kun perheemme vangittiin 1. huhtikuuta 1951 ja meidät karkotettiin Siperiaan muiden todistajien kanssa. * Aikaa lähtövalmisteluihin oli vain niukalti, emmekä onnistuneet ottamaan mukaan muuta kuin vain hieman ruokaa. Se loppui pian.

Vietettyämme pari viikkoa junassa saavuimme lopulta Tomskin alueelle Asinoon. Siellä meidät purettiin junasta kuin karja. Vaikka olikin jäätävän kylmää, oli ihanaa päästä haukkaamaan raitista ilmaa. Kun joen jäät toukokuussa lähtivät, meidät vietiin laivalla sadan kilometrin päähän Torbaan, missä oli metsänhakkuuleiri. Täällä Siperian taigalla, pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, alkoi pakkotyö, jonka sanottiin kestävän ikuisesti.

Vaikka raskas työ metsänhakkuuleirillä ei ollutkaan samaa kuin vankilassaolo, olimme silti jatkuvan valvonnan alaisina. Öisin perheemme  nukkui yhdessä eräässä rautatievaunussa. Kesällä rakensimme tulevan talven varalle itsellemme koteja – yksinkertaisia suojia, jotka olivat puolittain maan alla.

Koska jalkani oli kipsissä, minun ei tarvinnut mennä metsätöihin, vaan minut määrättiin tekemään nauloja. Sen ansiosta saatoin osallistua salaa Vartiotorni-lehtien ja muiden raamatullisten julkaisujen jäljentämiseen. Jollakin tavoin näitä julkaisuja salakuljetettiin säännöllisesti tuolle seudulle tuhansien kilometrien päästä Länsi-Euroopasta.

Pidätys ja vangitseminen

Vuonna 1953 kipsi poistettiin. Tuolloin kuitenkin hengellinen toimintani – myös raamatullisen kirjallisuuden jäljentäminen – oli tullut KGB:n tietoon, vaikka olinkin yrittänyt olla varovainen. Niinpä minut tuomittiin lopulta yhdessä muiden todistajien kanssa 12 vuodeksi vankileiriin. Oikeudenkäynnin aikana saatoimme kuitenkin antaa hyvää todistusta Jumalastamme Jehovasta ja hänen rakkaudellisista tarkoituksistaan ihmiskunnan suhteen.

Meidät vangit lähetettiin sitten eri leireihin satojen kilometrien päähän vielä kauemmas itään lähelle Irkutskia. Nuo leirit oli pystytetty rangaistuspaikoiksi niitä varten, joiden katsottiin olevan neuvostovaltion vihollisia. Olin 12 tuollaisessa työleirissä vuoden 1954 huhtikuun 8. päivästä aina alkuvuoteen 1960 saakka. Sen jälkeen minut siirrettiin yli 3000 kilometrin päähän länteen Mordvan valtavaan vankileirikompleksiin, joka sijaitsi noin 400 kilometriä kaakkoon Moskovasta. Siellä pääsin eri puolilta Neuvostoliittoa tulleiden uskollisten todistajien seuraan.

Neuvostoliittolaiset tajusivat, että kun todistajien annettiin olla vapaasti tekemisissä sellaisten vankien kanssa, jotka eivät olleet todistajia, näistäkin saattoi tulla todistajia. Niinpä Mordvan vankilakompleksissa, joka käsitti monta työleiriä ja levittäytyi vähintään 30 neliökilometrin suuruiselle alueelle, meidät yritettiin eristää niin, ettemme olisi olleet läheisesti tekemisissä muiden vankien kanssa. Leiriimme pantiin yli 400 todistajaa. Muutaman kilometrin päässä vankilakompleksin eräässä toisessa leirissä oli satakunta kristittyä sisarta.

Olin aktiivisesti mukana järjestämässä leirimme kristillisiä kokouksia sekä jäljentämässä leiriin salakuljetettua raamatullista kirjallisuutta. Toimintamme tuli ilmeisesti leirin virkailijoiden tietoon. Vähän myöhemmin, elokuussa 1961, minut tuomittiin vuodeksi pahamaineiseen tsaarinaikaiseen Vladimirin vankilaan, joka sijaitsi noin 200 kilometriä Moskovasta koilliseen. Vuoden 1962 helmikuuhun saakka siellä oli vankina myös amerikkalainen lentäjä Francis Gary Powers, jonka kone oli ammuttu alas 1. toukokuuta 1960 hänen ollessaan vakoilulennolla Neuvostoliiton yllä.

Vladimirin vankilassa sain ruokaa juuri ja juuri hengenpitimeksi. Selvisin hyvin nälästä, sillä olin kärsinyt nälkää nuorena, mutta vuoden 1961–62 talven äärimmäinen kylmyys oli minulle vaikea. Lämmitysputket halkesivat, ja sellin lämpötila laski pakkasen puolelle. Kun muuan lääkäri näki säälittävän tilani, hän järjesti minulle siirron hieman parempaan  selliin tuon kylmän kauden pahimmiksi viikoiksi.

Voimaa vaikeuksien kestämiseen

Kielteiset ajatukset voivat masentaa ihmisen kuukausia kestävän vankeuden aikana, ja sitähän vankilaviranomaiset toivovatkin. Rukoilin kuitenkin lakkaamatta, ja Jehovan pyhä henki ja raamatunkohdat, jotka saatoin muistaa, vahvistivat minua.

Varsinkin Vladimirin vankilassa tunsin omikseni apostoli Paavalin sanat: ”Olemme ahtaalla joka suhteessa, mutta emme liikuntakyvyttömiksi ahdistettuja; olemme ymmällä, mutta emme tyystin umpikujassa.” (2. Korinttilaisille 4:8–10.) Vuoden kuluttua minut lähetettiin takaisin Mordvan leirikompleksiin. Olin siellä loput 12 vuoden tuomiostani, joka päättyi 8. huhtikuuta 1966. Kun minut vapautettiin, luonnettani kuvailtiin seuraavasti: ”Yhteiskuntakelpoiseksi muuttaminen mahdotonta.” Minulle se oli virallinen todistus siitä, että olin pysynyt uskollisena Jehovalle.

Minulta on usein kysytty, miten saimme Neuvostoliiton leireihin ja vankiloihin raamatullista kirjallisuutta, jota sitten jäljensimme huolimatta yrityksistä estää meitä. Se on salaisuus, jonka vain harvat ovat saaneet selville, kuten totesi muuan latvialainen poliittinen vanki, joka vietti neljä vuotta naisten leirissä Potmassa. ”Todistajat aina jollakin tavoin saivat runsaasti kirjallisuutta”, hän kirjoitti vapauduttuaan vuonna 1966. ”Vaikutti siltä kuin enkelit olisivat yöllä lentäneet leirin yli ja pudottaneet sitä”, hän totesi. Onnistuimme siinä tosiaankin vain Jumalan avulla!

Suhteellisen vapaita jonkin aikaa

Vapauduttuani vankilasta saarnaamistyötä johtavat veljet pyysivät minua muuttamaan Länsi-Ukrainaan lähelle Moldovaa, missä voisin auttaa moldovalaisia veljiämme. Mutta koska olin entinen vanki ja KGB:n tarkkailun alaisena, toimintani oli varsin rajallista. Minua uhkasi uudelleen vangitseminen, joten parin vuoden kuluttua muutin Kazakstanin neuvostotasavaltaan, missä viranomaiset eivät tavanneet tarkistaa papereita. Sitten vuonna 1969 vanhempani sairastuivat vakavasti, ja muutin Ukrainaan huolehtimaan heistä. Suuren Donetskin kaupungin pohjoispuolella sijaitsevassa Artjomovskissa muuan KGB:n virkailija uhkasi passittaa minut takaisin vankilaan, kuten tämän kirjoituksen alussa kerrottiin.

Lopulta kuitenkin selvisi, että tuo virkailija oli vain yrittänyt pelotella minua. Syytteiden nostamiseksi ei ollut tarpeeksi todisteita. Olin päättänyt jatkaa kristillistä palvelustani, ja KGB olisi kannoillani menisinpä käytännössä minne hyvänsä. Jäin siksi huolehtimaan edelleen vanhemmistani. Sekä isä että äiti kuolivat Jehovalle uskollisina. Isä kuoli marraskuussa 1969, mutta äiti eli vuoden 1976 helmikuuhun saakka.

Olin 40-vuotias muuttaessani takaisin Ukrainaan. Huolehtiessani siellä vanhemmistani olin samassa seurakunnassa Maria-nimisen nuoren naisen kanssa. Samoin kuin meidän perheemme myös hän ja hänen vanhempansa oli karkotettu Moldovasta Siperiaan vuoden 1951 huhtikuun alussa, jolloin hän oli vasta kahdeksanvuotias. Maria sanoi pitävänsä lauluäänestäni. Siitä alkoi ystävyytemme, ja vaikka olimme kumpikin kiireisiä palveluksessa, onnistuimme kuitenkin järjestämään aikaa ystävyytemme syventämiseen. Vuoteen 1970 mennessä olin saanut hänet vakuuttumaan siitä, että hän halusi mennä naimisiin kanssani.

Pian syntyi tyttäremme Lidia. Vuonna 1983 Lidian ollessa kymmenvuotias muuan entinen todistaja kavalsi minut KGB:lle. Olin tuolloin palvellut lähes kymmenen vuotta matkavalvojana eri puolilla Itä-Ukrainaa. Kristillisen toimintamme vastustajat suostuttelivat jotkut esittämään vääriä syytöksiä oikeudenkäynnissä, ja minulle langetettiin viiden vuoden tuomio.

Vankilassa minut eristettiin muista todistajista. Mikään ei kuitenkaan pystynyt katkaisemaan yhteyttäni Jehovaan, joka tuki minua aina. Lisäksi minulla oli tilaisuuksia todistaa toisille vangeille. Kärsittyäni tuomiostani neljä vuotta minut vapautettiin, ja pääsin jälleen vaimoni ja tyttäreni luo, jotka kumpikin  olivat pysyneet uskollisina Jehovalle.

Takaisin Moldovaan

Jäimme vielä vuodeksi Ukrainaan, minkä jälkeen palasimme lopullisesti Moldovaan, missä tarvittiin kypsien ja kokeneiden veljien apua. Tuohon aikaan neuvostojohto antoi jo enemmän liikkumisvapautta. Saavuimme vuonna 1988 Bălţiin, missä Maria oli asunut ennen 37 vuoden takaista karkotusta. Tuossa Moldovan toiseksi suurimmassa kaupungissa oli vuonna 1988 noin 375 todistajaa; nykyään heitä on pitkälti yli 1500! Vaikka asuimmekin Moldovassa, palvelin edelleen matkavalvojana Ukrainassa.

Kun järjestömme maaliskuussa 1991 laillistettiin Neuvostoliitossa, kommunismin epäonnistuminen oli jo tuottanut pettymyksen tuhansille ihmisille. Monet olivat ymmällään eivätkä tienneet, mitä oikein odottaa tulevaisuudelta. Kun Moldovasta tuli itsenäinen tasavalta, naapurimme – ja jopa jotkut entiset vainoojamme – osoittautuivat todella hedelmälliseksi alueeksi. Vuonna 1951 tapahtuneen karkotuksen jälkeen Moldovaan oli jäänyt vain suhteellisen vähän todistajia, mutta nykyään tässä pienessä, noin 4,2 miljoonan asukkaan maassa on runsaat 18000 todistajaa. Ne suurenmoiset kokemukset, joista olemme saaneet nauttia, ovat pyyhkineet pois menneet kärsimykset.

1990-luvun puolivälissä minun oli heikon terveyden vuoksi keskeytettävä palvelukseni matkavalvojana. Aika ajoin terveydentilani masentaa minua. Olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, että Jehova tietää, mitä tarvitsemme mielen piristykseksi. Hän antaa meille tarvitsemaamme rohkaisua oikeaan aikaan. Valitsisinko toisin, jos voisin elää elämäni uudelleen? En, vaan toivoisin pikemminkin, että olisin ollut palveluksessani vielä rohkeampi, innokkaampi ja tarmokkaampi.

Uskon, että Jehova on siunannut minua ja että kaikkia hänen palvelijoitaan on siunattu riippumatta heidän olosuhteistaan. Meillä on elävä toivo ja usko, ja olemme vakuuttuneita siitä, että pian kaikki saavat nauttia täydellisestä terveydestä Jehovan uudessa maailmassa.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 20, 21]

Kotimme ollessamme karkotettuina Torbassa Siperiassa vuonna 1953. Isä ja äiti (vasemmalla) sekä veljeni Vasile ja hänen poikansa (oikealla)

[Kuva s. 21]

Vankileirissä vuonna 1955

[Kuva s. 23]

Kristittyjä sisaria Siperiassa; Maria (alhaalla vasemmalla) oli noin 20-vuotias

[Kuva s. 23]

Tyttäremme Lidian kanssa

[Kuva s. 23]

Häämme vuonna 1970

[Kuva s. 23]

Marian kanssa nykyään