Verkot tyhjinä
Verkot tyhjinä
”Olen kokenut hyviä ja huonoja vuosia, mutta koskaan en ole nähnyt kalastuksessa nykyisen kaltaista kriisiä”, sanoo 65-vuotias George, joka kalastaa Englannin koillisrannikolla. ”Kaikki alkaa olla lopussa: lohi, turska, hummeri – aivan kaikki.”
GEORGEN huolet eivät ole ainutlaatuisia. Samanlaisia levottomuutta herättäviä uutisia kuuluu kaikilta maailman meriltä. Agustín on 350-tonnisen kalastusaluksen päällikkö Perussa. Hän kertoo: ”Sardiinista alkoi olla pulaa suunnilleen kaksitoista vuotta sitten. Perussa oli runsain mitoin kalaa ympäri vuoden, mutta nykyään olemme usein kuukausikaupalla toimettomina. Emme koskaan kalastaneet yli 25 kilometrin päässä rannasta, mutta nyt joudumme menemään saaliin perässä jopa kolmensadan kilometrin päähän.”
Galiciassa Espanjassa asuva Antonio sanoo: ”Olen kalastanut yli kaksikymmentä vuotta. Olen nähnyt, kuinka meren antimia on riistetty vähä vähältä. Otamme merestä enemmän kuin se pystyy tuottamaan.”
Liikakalastetuista meristä ei saa yhtä dramaattisia valokuvia kuin paljaaksi hakatuista sademetsäalueista, mutta hävitys on aivan yhtä todellista. Hiljattain YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö (FAO) varoitti liikakalastuksesta: ”Tilanne on erityisen vakava ja uhkaava, kun otamme huomioon, että maailman kalavesistä arviolta 75 prosenttia on sellaisia, joita hyödynnetään jo täysimittaisesti tai liikaa tai jotka on käytetty loppuun.”
Kala on pääasiallinen eläinproteiinin lähde viidennekselle maailman ihmisistä. Niinpä yksi tärkeimmistä ravinnonlähteistämme on vaarassa. Kaloja ei esiinny yhtä runsaasti kaikkialla merissä, vaan suurin osa avomeristä on elämän kannalta kuin autiomaata. Tuottoisimmat kalavedet ovat yleensä lähellä rannikkoa ja alueilla, joilla pintaan kumpuaa ravinnepitoista vettä. Ravinteita käyttää ravinnokseen kasviplankton, joka muodostaa merien ravintoketjujen perustan. Millä tavoin kalastajat tuhoavat juuri niitä vesialueita, joista heidän toimeentulonsa riippuu? Tästä kertoo erään kalaisan alueen historia.
Newfoundlandin matalikko – tuhon alku
Kun italialaissyntyinen merenkulkija ja tutkimusmatkailija John Cabot * purjehti Englannista Atlantin yli ja löysi Newfoundlandin matalikon Kanadan rannikolta, se sai aikaan kultakuumeeseen verrattavan ryntäyksen. Tämä tapahtui vain viisi vuotta Kristoffer Kolumbuksen vuoden 1492 historiallisen matkan jälkeen. Pian sadat kalastajat suuntasivat Atlantille kalastaakseen tuolla matalikolla. Kukaan eurooppalainen ei ollut aiemmin nähnyt niin turskaisia vesiä.
Turska oli kullanarvoista. Sitä arvostettiin vaalean, lähes rasvattoman lihan vuoksi, ja se on yhä maailmanmarkkinoiden suosikki. Atlantin turskat painavat yleensä 1,5–9 kiloa, mutta Newfoundlandin matalikolla jotkin saattoivat olla ihmisen kokoisia. Seuraavina vuosisatoina saalismäärät kasvoivat, kun kalastajat ottivat käyttöön laahusnuotat ja pitkätsiimat, joissa on tuhansia koukkuja.
Teollinen kalastus
Jotkut eurooppalaiset alkoivat 1800-luvulla olla huolissaan kalakantojen, erityisesti sillin, hupenemisesta. Toisaalta Royal Societyn puheenjohtaja professori Thomas Huxley julisti vuonna 1883 kansainvälisessä kalatalousnäyttelyssä Lontoossa: ”Näitä kaloja on niin käsittämättömän paljon, että pyydystämämme määrä on suhteellisen merkityksetön – –. Siksi uskon, että turskakannat – – ja todennäköisesti kaikki merten suuret kalakannat ovat ehtymättömiä.”
Vain harvat epäilivät Huxleyn näkemystä edes silloin, kun höyryvoimaan nojaava teollinen kalastus alkoi Newfoundlandin matalikolla. Turskan kysyntä kasvoi, varsinkin sen jälkeen kun amerikkalainen Clarence Birdseye vuonna 1925 kehitti kalan pikapakastusmenetelmän. Kalastajat vastasivat kysyntään nostamalla yhä suurempia saaliita dieselkäyttöisillä troolareilla. Mutta alueen riistäminen ei jäänyt tähän.
Vuonna 1951 matalikolle saapui kalastamaan oudon näköinen alus Britanniasta. Se oli 85 metriä pitkä, ja sen uppoama oli 2600 tonnia. Se oli maailman ensimmäinen tehdastroolari eli alus, jossa saalis voitiin myös pakata ja pakastaa. Laivan perässä oli ramppi, jossa oli vinttureita vetämässä ylös aluksen valtavaa verkkoa. Alemmilla kansilla oli riveittäin automaattisia fileointikoneita ja pakastimia. Tutkan ja kaikuluotaimen avulla kalaa voitiin pyytää parvittain yötä päivää viikkojen ajan.
Muut maat huomasivat aluksen kaupalliset mahdollisuudet. Pian merillä troolasivat sadat samanlaiset laivat pyydystäen jopa 200 tonnia kalaa tunnissa. Joidenkin laivojen uppoama oli 8000 tonnia, ja niiden verkkoon olisi mahtunut suuri matkustajakone.
Kuolinisku
Kirjassa Ocean’s End sanotaan: ”1970-luvun lopulla useimmat uskottelivat yhä itselleen, että valtamerten antimet olivat ehtymättömiä.” Kasvava jättitroolareiden laivasto työskenteli Newfoundlandin matalikolla läpi 1980-luvun. Tutkijat varoittivat, että turskakanta oli romahtamaisillaan. Kymmenettuhannet ihmiset saivat kuitenkin kalastuksesta elantonsa, eivätkä poliitikot halunneet tehdä epäsuosittua päätöstä. Lopulta vuonna 1992 tutkijat osoittivat, että 30 vuodessa turskakanta oli kutistunut peräti 98,9 prosenttia. Turskan kalastus kiellettiin kokonaan. Se tapahtui kuitenkin liian myöhään. Viisisataa vuotta löytämisensä jälkeen yksi maailman kalaisimmista alueista oli tuhottu.
Kalastajat toivoivat, että turskakanta elpyisi pian. Turskat elävät kuitenkin yli 20-vuotiaiksi ja saavuttavat sukukypsyyden myöhään. Vuodesta 1992 on kulunut vuosia, mutta turskan toivottu paluu ei ole vieläkään koittanut.
Maailmanlaajuinen kalastuskriisi
Newfoundlandin matalikon tapahtumat ovat järkyttävä esimerkki koko maailman kalastusteollisuutta koskevasta ongelmasta. Vuonna 2002 Britannian ympäristöministeri sanoi, että ”60 prosenttia maailman kalakannoista on liikakalastuksen vuoksi tuhoutumassa”. Tonnikalat, miekkakalat, hait ja simput ovat vain joitakin vaarassa olevista lajeista.
Monet rikkaat maat, jotka ovat jo imuroineet tyhjiin omat kalavetensä, etsivät kauempaa uusia apajia hyödynnettäväksi. Esimerkiksi Afrikan rannikolla on joitakin maailman tuottoisimmista merialueista. Monien afrikkalaisten vallanpitäjien on vaikea kieltäytyä kalastuslupien myynnistä, sillä se tuo huomattavasti ulkomaista valuuttaa valtion rahakirstuun. Paikalliset asukkaat ovat ymmärrettävästi vihoissaan kalavarantojensa kulumisesta.
Miksi liikakalastus jatkuu?
Maallikosta ratkaisu vaikuttaa yksinkertaiselta: lopetetaan liikakalastus. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Kaupallisessa kalastuksessa vaaditaan valtavia investointeja kalustoon. Niinpä kaikki kalastajat toivovat, että toiset lopettaisivat kalastamisen ja he itse voisivat jatkaa sitä. Siksi yleensä kukaan ei lopeta. Lisäksi hallitukset ovat tavallisesti kalastusalan suurimpia sijoittajia, joten nekin ovat osa ongelmaa. Eräässä lehdessä sanottiin: ”Valtiot ovat usein pitäneet kalakantojen suojelemista koskevia [YK:n] tavoitteita moraalisääntöinä, joita muiden maiden tulisi noudattaa mutta joita ne itse ovat olleet valmiita rikkomaan.” (Issues in Science and Technology.)
Myös urheilukalastajat ovat osaltaan vastuussa ongelmasta. New Scientist -lehdessä kerrottiin Yhdysvalloissa tehdystä tutkimuksesta: ”Meksikonlahdella urheilukalastajien osuus ylikalastettujen lajien pyynnistä on 64 prosenttia.” Kaupallisilla ja urheilukalastajilla on paljon vaikutusvaltaa, ja poliitikot tekevätkin usein ennemmin ratkaisuja, jotka tuovat heille itselleen suosiota, kuin ratkaisuja, jotka suojelisivat kalakantoja.
Voidaanko maailman kalavesiä suojella? Boyce Thorne-Miller sanoo kirjassaan The Living Ocean: ”Mikään toimenpide ei voi pelastaa merten lajeja, elleivät ihmisten asenteet muutu perusteellisesti.” Onneksi Luoja, Jehova Jumala, on perustanut Valtakunnan, joka takaa turvallisen tulevaisuuden koko maapallolle (Daniel 2:44; Matteus 6:10).
[Alaviite]
^ kpl 8 John Cabot, oikealta nimeltään Giovanni Caboto, syntyi Italiassa. Hän muutti Bristoliin Englantiin 1480-luvulla ja lähti sieltä tutkimusmatkalleen vuonna 1497.
[Huomioteksti s. 21]
Liikakalastetuissa merissä hävitys on aivan yhtä todellista kuin paljaaksi hakatuilla sademetsäalueilla.
[Huomioteksti s. 22]
”Maailman kalavesistä arviolta 75 prosenttia on sellaisia, joita hyödynnetään jo täysimittaisesti tai liikaa tai jotka on käytetty loppuun.” (YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö.)
[Huomioteksti s. 23]
Kala on pääasiallinen eläinproteiinin lähde viidennekselle maailman ihmisistä.
[Kuva s. 23]
Kambodža
[Kuva s. 23]
Kaupallista kalastusta Alaskassa
[Kuva s. 23]
Kongon demokraattinen tasavalta
[Kuvan lähdemerkintä s. 20]
© Janis Miglavs/DanitaDelimont.com
[Kuvien lähdemerkinnät s. 22]
Ylhäällä: © Mikkel Ostergaard/Panos Pictures; keskellä: © Steven Kazlowski/SeaPics.com; alhaalla: © Tim Dirven/Panos Pictures