Löysin todellisen rauhan ja rakkauden

Kertonut Egidio Nahakbria

Lapsena tunsin itseni hylätyksi enkä saanut osakseni rakkautta. Tätä nykyä kuitenkin tunnen itseni rakastetuksi ja olen löytänyt aidon sisäisen rauhan. Kerron nyt, miten tällainen muutos tapahtui.

NÄIN päivänvalon vuonna 1976 maalattiaisessa vuoristomökissä Itä-Timorissa, joka kuului tuolloin Indonesiaan. Olin perheemme kymmenpäisestä lapsikatraasta kahdeksas. Koska köyhät vanhempani eivät pystyneet ruokkimaan meitä kaikkia, he pitivät identtisen kaksoisveljeni ja pyysivät serkkuani kasvattamaan minut.

Joulukuussa 1975, hieman ennen syntymääni, Indonesia oli tunkeutunut Itä-Timoriin. Tästä oli alkanut sissisota, joka kesti yli kaksikymmentä vuotta. Varhaisimmat muistoni ovat siksi väkivallan ja kärsimyksen värittämiä. Muistan elävästi, miten sotilaat hyökkäsivät kyläämme ja kaikkien oli paettava henkensä edestä. Serkkuni ja minä taivalsimme syrjäiselle vuorenrinteelle, mihin tuhannet timorilaiset olivat jo hakeutuneet turvaan.

Sotilaat kuitenkin löysivät piilopaikkamme, ja pian niskaamme sateli pommeja. Minulla on kaameita muistikuvia tätä seuranneesta kauhusta, kuolemasta ja hävityksestä. Viimein palasimme kotikyläämme, mutta elin jatkuvassa pelossa. Monet naapureistamme katosivat tai saivat surmansa, ja pelkäsin olevani seuraava.

Ollessani kymmenvuotias serkkuni sairastui ja kuoli, joten vanhempani lähettivät minut isoäidin luo. Hän oli elämän katkeroittama leski, joka piti minua taakkana ja kohteli minua kuin orjaa. Kerran kun olin liian sairas tekemään työtä, hän pieksi minut ja jätti kuolemaan. Onneksi muuan serkkuni perheineen otti minut luokseen asumaan.

Kaksitoistavuotiaana aloitin viimein koulunkäynnin. Pian tämän jälkeen serkkuni vaimo sairastui ja serkku itse masentui vakavasti. En halunnut lisätä heidän taakkaansa, joten karkasin ja liityin erääseen indonesialaiseen sotilasryhmään, joka asui viidakossa. Minusta tuli heidän apulaisensa: pesin pyykkiä, tein ruokaa ja siivosin leiriä. Minua kohdeltiin hyvin, ja tunsin itseni tarpeelliseksi. Muutaman kuukauden päästä sukulaiseni kuitenkin löysivät minut ja painostivat sotilaita lähettämään minut takaisin kotikylääni.

Poliittisten aktivistien riveissä

Koulusta päästyäni muutin Itä-Timorin pääkaupunkiin Diliin ja menin yliopistoon. Siellä  tutustuin moniin nuoriin, joilla oli samanlainen tausta kuin minulla. Ajattelimme, että politiikka olisi ainoa keino saavuttaa kansallinen itsenäisyys ja saada aikaan yhteiskunnallisia muutoksia. Opiskelijaryhmämme järjesti lukuisia poliittisia mielenosoituksia, jotka yleensä äityivät mellakoiksi. Useat ystäväni loukkaantuivat, jotkut jopa kuolivat.

Kun Itä-Timor vuonna 2002 saavutti itsenäisyyden, maa oli raunioina ja kymmenettuhannet olivat menettäneet henkensä ja sadattuhannet joutuneet maanpakoon. Toivoin olosuhteiden paranevan. Laaja työttömyys, köyhyys ja poliittinen kuohunta kuitenkin jatkuivat.

Uusi suunta elämälle

Noihin aikoihin asuin sukulaisten luona. Eräs heistä, minulle etäistä sukua oleva nuori Andre, tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Koska olin harras katolilainen, minua ei sukulaispojan sekaantuminen toiseen uskontoon miellyttänyt. Raamattu kuitenkin kiinnosti minua, ja toisinaan luin Raamattua, jota Andre piti huoneessaan. Lukemani ruokki kiinnostustani edelleen.

Vuonna 2004 Andre antoi minulle kutsun Jehovan todistajien järjestämään Jeesuksen kuoleman muistojuhlaan, ja päätin noudattaa kutsua. Erehdyin kellonajasta, joten menin kokouspaikalle kaksi tuntia liian aikaisin. Kun todistajat – niin paikalliset kuin ulkomaalaisetkin – saapuivat, he kättelivät minua sydämellisesti ja saivat minut tuntemaan itseni tervetulleeksi. Tämä teki minuun vaikutuksen. Puheen aikana merkitsin jokaisen mainitun raamatunkohdan muistiin, ja tarkistin myöhemmin katolisesta Raamatustani, pitivätkö puhujan esittämät ajatukset paikkansa. Ja pitiväthän ne!

Seuraavalla viikolla menin kirkossani pidettävään messuun. Minä ja muutamat muut saavuimme kuitenkin myöhässä, minkä vuoksi pappi sieppasi käteensä puunkappaleen ja ajoi meidät vimmoissaan ulos kirkosta. Ulkona seistessämme kuulimme, kun pappi sanoi seurakunnalle jumalanpalveluksen lopuksi: ”Olkoon Jeesuksen rauha kanssanne.” Eräs arkailematon nainen huudahti: ”Miten voit puhua rauhasta, kun juuri ajoit nuo ihmiset ulos kirkosta?” Pappi ei korvaansa lotkauttanut. Lähdin kirkosta enkä koskaan palannut sinne.

Pian tämän jälkeen aloin tutkia Raamattua ja käydä Andren kanssa todistajien kokouksissa. Sukulaisemme hätääntyivät ja alkoivat vastustaa meitä. Andren isoäiti varoitti: ”Kaivan kuopan ja hautaan teidät pojat siihen, jollette jätä sitä uutta uskontoa.” Hänen uhkauksensa eivät kuitenkaan tehonneet meihin. Olimme päättäneet edistyä hengellisesti.

Muutosten aika

Tutkiessani Raamattua minusta alkoi tuntua, etten ollut koskaan todella tiennyt, mitä rakkaus on. Olin kova ja varautunut, ja minun oli vaikea luottaa ihmisiin. Todistajat kuitenkin olivat minusta aidosti kiinnostuneita. Kun sairastuin vakavasti, sukulaiseni jättivät minut oman onneni nojaan, mutta todistajat kävivät luonani ja auttoivat minua. Heidän rakkautensa ei ollut vain ”sanoja ja puhetta”, vaan ”aitoa rakkautta, joka ilmenee tekoina” (1. Johanneksen kirje 3:18, Today’s English Version).

Karskista olemuksestani ja asenteestani huolimatta todistajat olivat ”myötäeläviä” ja osoittivat minua kohtaan ”veljellistä kiintymystä” (1. Pietarin kirje 3:8). Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että minua rakastetaan. Luonteeni pehmeni, ja aloin kehittää rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Sitten joulukuussa 2004 menin vesikasteelle sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle. Andre kastettiin pian tämän jälkeen.

Siunauksia vaikeina aikoina

Käytyäni kasteella paloin halusta auttaa muita sellaisia, jotka eivät koskaan olleet kokeneet, mitä ovat aito rakkaus ja oikeudenmukaisuus. Niinpä ryhdyin Jehovan todistajien kokoaikaiseksi kristilliseksi sananpalvelijaksi, tienraivaajaksi. Oli paljon antoisampaa kertoa Raamatun rohkaisevasta sanomasta kuin osallistua poliittisiin mielenosoituksiin ja mellakoihin. Viimein pystyin todella auttamaan ihmisiä!

Vuonna 2006 Itä-Timorin poliittiset ja alueelliset kiistat kärjistyivät jälleen. Pitkäaikaiset ongelmat johtivat taisteluihin eri ryhmäkuntien välillä. Dilin kaupunkia piiritettiin, ja maan  itäosista kotoisin olevat asukkaat pakenivat henkensä edestä. Minä lähdin toisten todistajien kanssa pakoon suureen Baucaun kaupunkiin, joka sijaitsee noin 120 kilometriä Dilistä itään. Tukala tilanne kääntyi siunaukseksi: muodostimme sinne seurakunnan, joka oli ensimmäinen Dilin ulkopuolelle perustettu seurakunta.

Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 2009, sain kutsun kokoaikaisten kristillisten sananpalvelijoiden erikoiskouluun Jakartaan Indonesiaan. Monet jakartalaiset todistajat ottivat minut kotiinsa ja sydämeensä. Heidän aito rakkautensa kosketti minua syvästi. Tunsin kuuluvani maailmanlaajuiseen ”veljesseuraan”, kansainväliseen perheeseen, joka todella välitti minusta (1. Pietarin kirje 2:17).

Viimeinkin rauha!

Koulun jälkeen palasin Baucauhun, missä asun edelleen. Iloitsen siitä, että voin auttaa ihmisiä hengellisesti, aivan kuten muut aikoinaan auttoivat minua. Esimerkiksi eräässä syrjäisessä kylässä Baucaun ulkopuolella minä ja muut opetamme Raamatun totuuksia parillekymmenelle ihmiselle, joiden joukossa on monia luku- ja kirjoitustaidottomia iäkkäitä. Koko ryhmä käy viikoittaisissa kokouksissa. Kolmesta on tullut kristillisen seurakunnan kastettuja jäseniä, ja he kuuluvat nyt hengelliseen perheeseemme.

Joitakin vuosia sitten tapasin Felizardan, lämminsydämisen tytön, joka omaksui Raamatun totuuden, edistyi nopeasti ja meni kasteelle. Meidät vihittiin vuonna 2011. Minulle tuo iloa myös se, että Andre palvelee Jehovan todistajien Itä-Timorin-toimistossa. Suurin osa muistakin sukulaisistani – myös Andren isoäiti, joka aiemmin halusi haudata meidät – kunnioittaa nyt uskoani.

Ennen olin vihainen ja tunsin, ettei minua rakastettu ja etten edes ansainnut rakkautta. Kiitän Jehovaa siitä, että olen viimeinkin löytänyt todellisen rauhan ja rakkauden!

[Kuva s. 19]

Egidio poliittisen aktivismin vuosinaan

[Kuva s. 21]

Egidio ja Felizarda muiden Itä-Timorissa toimivan Baucaun seurakunnan jäsenten kanssa