DAMI KERTOO:

Se vaikutti aluksi tavalliselta päänsäryltä. Mutta kun isän päänsärky paheni, äiti soitti paikalle ambulanssin. Muistan vieläkin, miten ensihoitajat veivät hänet pois. En voinut kuvitellakaan, että se olisi viimeinen kerta, kun näkisin hänet elossa. Kolme päivää myöhemmin isä kuoli aivoverenvuotoon. Minä olin vasta 6-vuotias.

Vuosien ajan syytin isän kuolemasta itseäni. Mieleeni palasi yhä uudelleen se hetki, kun ensihoitajat veivät isän. Kyselin itseltäni, miksi vain seisoin paikoillani enkä tehnyt mitään. Katselin iäkkäitä, joilla oli terveysongelmia, ja mietin, miksi he olivat elossa mutta minun isäni ei. Vähitellen äitini auttoi minua puhumaan tunteistani. Lisäksi koska olemme Jehovan todistajia, saimme tosi paljon tukea seurakunnasta.

Jotkut ajattelevat, että on mahdollista tehdä surutyö heti tragedian jälkeen ja päästä saman tien menetyksestä yli, mutta minun tapauksessani näin ei käynyt. Surin isän kuolemaa oikeasti vasta varhaisteini-iässä.

Antaisin niille nuorille, joilta on kuollut isä tai äiti, seuraavan neuvon: ”Puhu siitä, mitä käyt läpi. Mitä nopeammin purat tunteitasi jollekulle, sitä paremmin todennäköisesti voit.”

Tuntuu tietenkin pahalta, ettei isä ole todistamassa elämäni tärkeitä hetkiä. Minua kuitenkin lohduttaa Ilmestyksen 21:4:ssä oleva Raamatun lupaus, jonka mukaan Jumala pian ”pyyhkii pois kaikki kyyneleet – – silmistämme, eikä kuolemaa enää ole, eikä surua eikä valitushuutoa eikä kipua enää ole”.

DERRICK KERTOO:

Parhaat muistoni isästä liittyvät yhteisiin kalareissuihimme sekä telttaretkiin, joita teimme vuoristoon. Hän rakasti vuoria.

Isällä oli ollut sydänoireita jo jonkin aikaa. Muistan käyneeni katsomassa häntä sairaalassa kerran tai pari, kun olin vielä pieni. En kuitenkaan ymmärtänyt, miten vakavasti sairas hän oli. Isä kuoli sydäntautiin ollessani 9-vuotias.

Isän kuoltua itkin itkemistäni. Minusta tuntui kuin olisin ollut tukehtumaisillani. En halunnut puhua kenenkään kanssa. Minusta ei ollut koskaan tuntunut niin pahalta, eikä minua huvittanut tehdä enää yhtään mitään. Kirkon nuorisoryhmä, johon kuuluin, oli aluksi kiinnostunut siitä, mitä minulle oli tapahtunut, mutta heidän kiinnostuksensa haihtui nopeasti. Heillä oli  tapana sanoa, että ”oli hänen aikansa lähteä”, että ”Jumala kutsui hänet luokseen” tai että ”hän on nyt taivaassa”. Tällaiset selitykset eivät koskaan kuulostaneet minusta järkeviltä, mutta en tiennyt, mitä Raamattu todellisuudessa opettaa näistä asioista.

Sitten äitini alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa, ja jonkin ajan päästä veljeni ja minä liityimme mukaan tutkisteluun. Saimme tietää, mikä on kuolleiden tila, ja kuulimme Jumalan lohduttavasta lupauksesta herättää kuolleet (Johannes 5:28, 29). Kaikkein eniten minua kuitenkin auttoi Jesajan 41:10, jossa Jumala sanoo: ”Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi. Älä tähyile ympärillesi, sillä minä olen sinun Jumalasi. Olen vahvistava sinua. Olen todella auttava sinua.” Tieto siitä, että Jehova oli kanssani, lohdutti minua valtavasti surun keskellä, ja se lohduttaa minua edelleen.

JEANNIE KERTOO:

Kun olin 7-vuotias, äitini kuoli syöpään. Tuo koko päivä tuntui epätodelliselta. Äiti kuoli kotona, ja isovanhempani olivat paikalla. Kaikki olivat tyyniä. Mieleeni jäi, että söimme ruoaksi pelkkää munakokkelia. Minusta tuntui, että koko elämäni kääntyi ylösalaisin ikään kuin hidastetussa filmissä.

Tuohon aikaan – ja vielä vuosia myöhemminkin – ajattelin, että minun tehtäväni oli olla vahva ja pitää huolta pikkusiskostani. Siksi kätkin tunteeni. Edelleenkin minulla on taipumus padota tuskalliset kokemukset sisälleni. Tiedän, ettei se ole minulle hyväksi.

Saimme paljon rakkautta ja tukea Jehovan todistajien paikallisesta seurakunnasta. Vaikka olimme vasta äskettäin alkaneet käydä kokouksissa valtakunnansalilla, uskonveljet ja -sisaret auttoivat meitä aivan kuin olisimme olleet samaa perhettä jo vuosia. Luulenpa, ettei isän tarvinnut laittaa ruokaa kokonaiseen vuoteen, koska sitä ilmaantui aina meidän kotiovelle.

Eräs minulle tärkeä raamatunkohta on psalmi 25:16, 17, jonka kirjoittaja anoi Jumalalta: ”Käännä kasvosi puoleeni ja osoita minulle suopeutta, sillä minä olen yksinäinen ja ahdistunut. Sydämeni ahdistukset ovat lisääntyneet; oi päästä minut paineistani.” On lohduttavaa tietää, ettei surua tarvitse koskaan kantaa yksin. Jumala on aina valmis auttamaan. Raamatun avulla olen pystynyt menemään elämässä eteenpäin ja keskittymään myönteisiin asioihin, kuten Raamatun lohduttavaan lupaukseen ylösnousemuksesta. Odotan sitä, että näen äidin paratiisissa maan päällä ja voin oppia tuntemaan hänet, kun hän on täydellisen terve. (2. Pietarin kirje 3:13.)

Haluaisitko saada lisää tietoa siitä, millaista lohdutusta Raamattu antaa niille, jotka surevat läheisensä kuolemaa? Lataa ilmaiseksi julkaisu ”Kun joku rakkaasi kuolee” jw.org-sivustolta. Ks. JULKAISUT > KIRJAT & KIRJASET.