Bebe ja hänen isänsä olivat olleet hyvin läheisiä. Hyvää tarkoittavan perheystävän sanat ennemmin satuttivat kuin lohduttivat Bebeä. ”Isän kuolema ei ollut kenenkään parhaaksi”, hän toisteli itselleen. Kun Bebe vuosia myöhemmin kertoi tapauksesta eräässä kirjassa, oli ilmeistä, että hän suri isäänsä edelleen.

Kuten Bebe havaitsi, surun voittaminen voi viedä aikaa, varsinkin jos jälkeen jäänyt ja kuollut ovat olleet toisilleen hyvin läheiset. Raamatussa kuolemaa sanotaan osuvasti ”viimeiseksi viholliseksi” (1. Korinttilaisille 15:26). Se tunkeutuu elämäämme väkisin, usein täysin odottamatta, ja riistää meiltä rakkaat läheisemme. Kukaan ei ole sen aiheuttaman tuhon ulottumattomissa. Ei siksi ole ihme, että kuolema ja sen jälkivaikutukset voivat saada ihmisen tuntemaan itsensä avuttomaksi.

Olet saattanut pohtia: Miten kauan surusta toipuminen vie? Miten selviytyä surun keskellä? Miten lohduttaa surevaa? Onko kuolleilla läheisillämme mitään toivoa?