”SIIS mikset halua palvoa esi-isiäsi?” Äitini kysyi tätä minulta ja jatkoi: ”Etkö ymmärrä, että heidän ansiostaan olet olemassa? Etkö aio osoittaa heille kiitollisuutta? Miten voit heittää syrjään tavat, jotka ovat periytyneet sukupolvelta toiselle? Kieltäytyminen kunnioittamasta esi-isiämme on samaa kuin sanoisi, että palvontamme on typerää.” Sitten äiti murtui ja alkoi itkeä.

Tällainen puhe ei ollut tyypillistä äidille. Sitä paitsi juuri hän oli järjestänyt raamatuntutkistelun minulle, vaikka se olikin ollut hänen hienovarainen tapansa kieltäytyä omasta tutkistelusta. Olin aina totellut häntä, ja nyt minulle oli vaikeaa asettua vastahankaan. Tällä kertaa minun piti kuitenkin tehdä niin, jotta saatoin miellyttää Jehovaa. En olisi pystynyt siihen ilman Jehovan tukea.

Olimme buddhalaisia, kuten suurin osa ihmisistä Japanissa. Tutkittuani Jehovan todistajien kanssa vain kaksi kuukautta tulin kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että Raamattu on totta. Kun ymmärsin, että minulla oli taivaallinen Isä, halusin palavasti oppia tuntemaan hänet. Kävimme äidin kanssa lämminhenkisiä keskusteluja oppimistani asioista, ja aloin käydä sunnuntaikokouksissa valtakunnansalilla. Kun totuuden tuntemukseni kasvoi, kerroin äidille, etten enää osallistuisi buddhalaisiin seremonioihin. Yhtäkkiä hänen asenteensa muuttui. Hän sanoi: ”Perheenjäsen, joka ei enää rakasta esi-isiämme, on meille häpeäksi.” Hän vaati minua lopettamaan Raamatun tutkimisen ja kokouksissa käymisen. En ollut koskaan kuvitellutkaan, että äitini voisi sanoa jotakin tällaista! Hän oli kuin toinen ihminen.

Opin Efesolaiskirjeen 6. luvusta, että Jehova halusi minun tottelevan vanhempiani. Isä asettui äidin puolelle. Aluksi järkeilin, että jos kuuntelisin heitä, he kuuntelisivat minua ja rauha palaisi perheeseemme. Tämän lisäksi lukion pääsykokeet lähestyivät, ja minun täytyi valmistautua niihin. Sanoin siksi vanhemmilleni, että toimisin heidän mielensä mukaan kolme kuukautta, mutta lupasin Jehovalle alkaa sen jälkeen taas käydä kokouksissa.

Päätökseni osoittautui huonoksi kahdessa suhteessa. Ensinnäkin luulin, etteivät tunteeni muuttuisi kolmessa kuukaudessa. Mutta tunsin pian itseni hengellisesti nälkiintyneeksi ja ajauduin kauemmaksi Jehovasta. Toiseksi  äiti ja isä eivät tulleet minua puolitiehen vastaan, vaan painostivat minua entistä voimakkaammin katkaisemaan yhteyteni tosi palvontaan.

Olin tavannut valtakunnansalilla monia sellaisia, joita heidän perheensä vastusti. He olivat vakuuttaneet minulle, että Jehova vahvistaisi minua. (Matt. 10:34–37.) He tähdensivät, että olin perheelleni tärkein linkki heidän pelastumistaan ajatellen. Ryhdyin siksi rukoilemaan hartaasti, koska halusin oppia, miten Jehovaan voi luottaa.

Perheessä vastustus ilmeni monin eri tavoin. Äiti yritti vedota sekä tunteisiin että järkeen. Olin yleensä hiljaa. Kun puhuin, tunteemme nousivat usein pintaan, koska kumpikin yritti tehdä kantaansa selväksi. Minun olisi pitänyt ottaa äidin tunteet ja uskonkäsitykset paremmin huomioon, mikä olisi saattanut rauhoittaa tilannetta. Vanhempani yrittivät pitää minut kotona lisäämällä askareitteni määrää. Joskus he eivät päästäneet minua sisälle taloon tai jättäneet minulle ruokaa.

Äiti kääntyi toisten puoleen saadakseen tukea. Hän yritti vedota opettajaani, joka pysyi puolueettomana. Äiti vei minut johtajansa puheille, jotta tämä saisi minut vakuuttuneeksi siitä, että kaikki uskonnot olivat hyödyttömiä. Kotona hän soitti sukulaisille ja itku kurkussa aneli heidän apuaan. Tämä järkytti mielenrauhaani, mutta kokouksissa vanhimmat kannustivat minua ajattelemaan kaikkia niitä ihmisiä, joille äiti tahtomattaan antoi todistusta.

Sitten eteeni tuli kysymys, pyrkiäkö yliopistoon. Vanhempien suunnitelmissa oli  sellaista, mikä heidän mielestään olisi antanut elämälleni parhaan alun. He toivoivat minun löytävän hyvän työpaikan. Tunteemme olivat liian pinnassa keskustellaksemme rauhallisesti, joten kerroin tavoitteistani äidille ja isälle useissa kirjeissä. Raivoissaan isä esitti minulle uhkavaatimuksen: ”Jos luulet löytäväsi työpaikan, etsi sellainen huomiseen mennessä tai muuten lähdet tästä talosta.” Esitin asian Jehovalle rukouksessa. Kun seuraavana päivänä olin kenttäpalveluksessa, kaksi eri sisarta toisistaan tietämättä pyysi minua opettamaan lapsiaan. Isä ei ollut iloinen tästä käänteestä ja lakkasi tyystin puhumasta minulle tai alkoi oikeastaan kartella minua. Äiti sanoi, että soisi minun mieluummin olevan rikollinen kuin Jehovan todistaja.

Mietin joskus, halusiko Jehova minun vastustavan vanhempieni toiveita näin jyrkästi. Mutta kun rukoilin edelleen ja mietiskelin Jehovan rakkaudesta kertovia raamatunjakeita, onnistuin suhtautumaan vastustukseen tasapainoisesti ja ymmärsin sen johtuvan osaksi siitä, että vanhempani olivat minusta huolissaan. Jehova auttoi minua saamaan ajatukseni oikeille raiteille ja valitsemaan oikean tien. Ja mitä enemmän osallistuin palvelukseen, sitä enemmän nautin siitä. Tienraivauksesta tulikin tavoitteeni.

Jotkut sisaret, jotka tiesivät halustani aloittaa tienraivaus, neuvoivat minua odottamaan, kunnes vanhempani rauhoittuisivat. Rukoilin viisautta, tutkin, kävin läpi vaikuttimiani ja keskustelin kypsien veljien ja sisarten kanssa. Tulin siihen johtopäätökseen, että halusin miellyttää Jehovaa. Sitä paitsi se, että olisin lykännyt tienraivausta, ei olisi taannut muutosta vanhempieni asenteessa.

Aloitin tienraivauksen viimeisenä lukiovuotenani. Oltuani tienraivaajana jonkin aikaa asetin tavoitteekseni palvella alueella, jossa oli suurempi tarve. Mutta äiti ja isä eivät halunneet minun lähtevän kotoa. Jäinkin kotiin, kunnes täytin 20 vuotta. Sitten otin yhteyttä haaratoimistoon ja pyysin äitini huolia hälventääkseni aluemääräystä Etelä-Japaniin, missä meillä oli sukulaisia.

Sain siunauksia tuolla alueella, koska useat raamatuntutkisteluoppilaistani kävivät kasteella. Opiskelin samanaikaisesti englantia tavoitteenani laajentaa palvelusta. Kuuluin seurakuntaan, jossa oli kaksi erikoistienraivaajaveljeä. Saatoin nähdä heidän intonsa ja sen, miten he auttoivat toisia. Niinpä erikoistienraivauksesta tuli minunkin tavoitteeni. Noihin aikoihin äidille tuli kaksi kertaa vakavia terveysongelmia. Molemmilla kerroilla palasin kotiin hoitamaan häntä. Hän yllättyi tästä, ja hänen asenteensa pehmeni.

Seitsemän vuoden kuluttua sain kirjeen Atsushilta, joka oli toinen edellä mainitsemistani erikoistienraivaajista. Hän kertoi harkitsevansa avioitumista ja kyseli minun tilanteestani ja tunteistani. Minulla ei ollut koskaan ollut romanttisia tunteita Atsushia kohtaan enkä ollut ajatellut, että hänellä olisi ollut niitä minua kohtaan. Kuukautta myöhemmin vastasin hänelle, että olin valmis tutustumaan häneen paremmin. Meillä olikin paljon yhteistä. Molempien tavoitteena oli jatkaa kokoaikaista palvelusta missä tahansa tehtävässä, jonka saisimme. Aikanaan menimme naimisiin. Minua ilahdutti suuresti se, että äiti, isä ja monet muut sukulaiset tulivat häihimme.

Kun olimme olleet jonkin aikaa vakituisina tienraivaajina, Atsushi nimitettiin kierrosvalvojan sijaiseksi. Pian saimme uusia siunauksia.  Meidät nimitettiin erikoistienraivaajiksi, ja sitten saimme määräyksen kierrostyöhön. Kun olimme vierailleet kierroksen jokaisessa seurakunnassa kerran, haaratoimistosta tuli yllättävä puhelinsoitto. Meiltä kysyttiin, ottaisimmeko vastaan määräyksen palvella kierrostyössä Nepalissa.

Pohdin, miten vanhempani suhtautuisivat siihen, että lähtisin niin kauas pois. Siksi soitin heille. Isä vastasi ja sanoi: ”Tehän menette hienoon paikkaan.” Vain viikkoa aikaisemmin yksi hänen ystävistään oli antanut hänelle Nepalia käsittelevän kirjan, ja isän oli tehnyt mieli jopa käydä tuossa maassa.

Palvellessamme onnellisina ystävällisten nepalilaisten keskuudessa koimme jälleen siunauksen. Kierrokseemme lisättiin Bangladesh, joka oli lähellä mutta monessa suhteessa kuitenkin hyvin erilainen maa. Kenttäpalvelus oli melko monipuolista. Viiden vuoden jälkeen meidät määrättiin takaisin Japaniin, missä toimimme edelleen kierrostyössä.

Olen oppinut paljon Jehovasta palvellessamme Japanissa, Nepalissa ja Bangladeshissa. Jokaisella maalla on oma ainutlaatuinen historiansa, kulttuurinsa ja väestönsä. Lisäksi jokainen ihminen on ainutlaatuinen. Olen nähnyt, kuinka Jehova huolehtii ihmisistä yksilöinä, ottaa heidät tervetulleina vastaan sekä auttaa ja siunaa heitä.

Jehova on siunannut minua itseäni antamalla minulle tietoa hänestä, työtä tehtäväksi ja hienon kristityn aviomiehen. Jumala on opastanut minua tekemään oikeita ratkaisuja, ja nyt minulla on hyvä suhde häneen ja vanhempiini. Kiitos Jehovalle, äiti ja minä olemme taas kerran hyviä ystäviä. Olen syvästi kiitollinen siitä, että saavutin rauhan Jumalan ja äitini kanssa.