Mikä on Jumalan nimen oikea lausumistapa?
Mikä on Jumalan nimen oikea lausumistapa?
Jumalan nimestä sanotaan psalmissa 83:18: ”Sinä, jonka nimi on Jehova, sinä yksin olet Korkein kaikessa maassa.” Suomalaisella kielialueella Jumalan nimen perinteinen lausumistapa on ollut ”Jehova”. Useimmat heprean kielen tutkijat suosivat kuitenkin muotoa ”Jahve”. Miten Jumalan nimi tulisi lausua?
Vanhimmissa heprealaisissa käsikirjoituksissa Jumalan nimi esiintyy neljänä konsonanttina, joista käytetään yhdessä tavallisesti nimeä Tetragrammi (kreikaksi te·tra ’neljä’ ja gramʹma ’kirjain’). Nämä neljä kirjainta, jotka kirjoitetaan oikealta vasemmalle, ovat יהוה, ja ne voidaan translitteroida suomeksi JHWH tai JHVH. Jumalan nimen heprealaiset konsonantit siis tunnetaan. Kysymys onkin siitä, mitkä vokaalit näihin konsonantteihin pitäisi liittää. Pohditaanpa ensin, miksi tähän kysymykseen ei ole helppo vastata.
Taikausko kätkee nimen
Juutalaisten keskuudessa syntyi sellainen taikauskoinen käsitys, että oli väärin edes lausua (Tetragrammin edustamaa) Jumalan nimeä. Ei tiedetä tarkasti, millä perusteella Jumalan nimeä alun perin lakattiin käyttämästä. Jotkut ovat sitä mieltä, että nimeä pidettiin liian pyhänä epätäydellisten huulten lausuttavaksi. Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa ei kuitenkaan ole mitään todisteita siitä, että kukaan Jumalan tosi palvelijoista olisi koskaan epäröinyt lausua hänen nimeään. Ei-raamatulliset heprealaiset asiakirjat, kuten niin sanotut Lakisin kirjeet, osoittavat, että Jumalan nimeä käytettiin tavallisessa kirjeenvaihdossa Palestiinassa seitsemännen vuosisadan loppupuolella eaa.
Toisen käsityksen mukaan tarkoituksena oli estää ei-juutalaisia kansoja tuntemasta Jumalan nimeä ja mahdollisesti käyttämästä sitä väärin. Jehova sanoi kuitenkin itse, että hänen ”nimensä tulisi julistetuksi kaikessa maassa” (2. Mooseksen kirja 9:16; 1. Aikakirja 16:23, 24; Psalmit 113:3; Malakia 1:11, 14). Jopa hänen vastustajansa tulisivat tuntemaan sen (Jesaja 64:2). Pakanakansat tunsivatkin tämän nimen ja käyttivät sitä sekä ajanlaskumme alkua edeltäneinä aikoina että ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla (The Jewish Encyclopedia, 1976, XII osa, s. 119).
Siitä, milloin tällainen taikauskoinen tapa alkoi levitä, ei ole varmuutta, mutta ei ole olemassa päteviä perusteita sille ajatukselle, että Jumalan nimen käytön kieltävä taikauskoinen katsantokanta olisi syntynyt ennen ajanlaskumme ensimmäistä ja toista vuosisataa. Tuli kuitenkin aika, jolloin juutalaiset lukiessaan Heprealaisia kirjoituksia niiden alkukielellä eivät enää lausuneet Jumalan nimeä (jota tekstissä edusti Tetragrammi) vaan korvasivat sen joko sanalla ’Ado·najʹ (Suvereeni Herra) tai ’Elo·himʹ (Jumala). Tämä voidaan nähdä siitä, että kun ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen jälkipuoliskolla alettiin käyttää vokaalimerkkejä, juutalaiset jäljentäjät varustivat Tetragrammin joko sanan ’Ado·najʹ tai sanan ’Elo·himʹ vokaalimerkeillä ilmeisesti varoitukseksi, jotta lukija käyttäisi noita sanoja Jumalan nimen sijasta.
Tiedetäänkö oikeaa lausumistapaa?
Yhdenneltätoista vuosisadalta peräisin oleva Leningradin koodeksi (Codex Leningradensis B 19A) vokalisoi Tetragrammin muodoiksi Jehwahʹ, Jehwihʹ ja Jeho·wahʹ 1. Mooseksen kirja 3:14, alaviite). Heprean kielen oppineet pitävät yleensä muotoa ”Jahve” todennäköisimpänä lausumistapana. He viittaavat siihen, että nimen lyhennetty muoto on Jah, esimerkiksi psalmissa 89:8 ja ilmauksessa ha·lelu-Jahʹ, joka merkitsee ’ylistäkää Jahia!’ (Psalmit 104:35; 150:1, 6). Sitä paitsi esimerkiksi nimien Josafat ja Sefatja heprealaiseen kirjoitustapaan sisältyvät muodot Jehōʹ, Jō, Jah ja Jaʹhu voidaan kaikki johtaa Jahvesta. Se, millaisessa muodossa varhaiskristilliset kirjoittajat siirsivät Jumalan nimen kreikkalaiseen kirjoitusjärjestelmään, viittaa jotakuinkin samaan suuntaan, sillä he pukivat sen esimerkiksi muotoon I·a·beʹ ja I·a·ou·eʹ, jotka kreikkalaisittain lausuttuna muistuttavat ”Jahvea”. Silti tästä asiasta ei oppineiden piirissä olla lainkaan yksimielisiä, ja jotkut heistä kannattavat toisenlaisia lausumistapoja, joita ovat esimerkiksi Jahuva, Jahuah tai Jehuah.
(loppu-h on mykkä). Masoreettisen tekstin Ginsburgin laitos vokalisoi Jumalan nimen muodoksi Jeho·wahʹ (Koska Jumalan nimen lausumistavasta ei nykyään ole täyttä varmuutta, ei näytä olevan mitään syytä, jonka vuoksi suomessa pitäisi luopua tutun ”Jehova”-muodon käytöstä jonkin toisen lausumistavan hyväksi. Jos näin tehtäisiin, olisi johdonmukaista, että monien muidenkin Raamatussa esiintyvien nimien kirjoitus- ja lausumistapa muutettaisiin: Jeremiasta tulisi Jir·mejahʹ, Jesajasta Ješa‛·jaʹhu ja Jeesuksesta hepreaksi Jehō·šuʹa‛ tai kreikaksi I·ē·sousʹ. Sanojen tarkoitus on välittää ajatuksia; suomessa nimi ”Jehova” samastetaan tosi Jumalaan, ja se välittää nykyään tämän ajatuksen tyydyttävämmin kuin mikään ehdotetuista korvikemuodoista.
Heprealaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös sisältää Jumalan nimen 6 973 kertaa. Jo Jumalan nimen runsas esiintyminen Raamatussa osoittaa, miten tärkeä se on omistajalleen, Raamatun tekijälle. Siksi meidän on tärkeää käyttää tätä nimeä, vaikka emme voi olla varmoja sen alkuperäisestä lausumistavasta.