Kun synnyin, vanhemmillani oli pieni maatila eräässä kylässä Galiciassa Luoteis-Espanjassa. Olin kahdeksasta lapsesta neljäs. Kodissamme vallitsi lämmin ilmapiiri. Tuohon aikaan Espanjassa oli tavallista, että ainakin yksi perheen lapsista meni katoliseen sisäoppilaitokseen tai luostariin. Meidän perheestä kolme lasta teki niin.

13-vuotiaana menin Madridiin luostariin, jossa sisareni jo oli. Tunnelma luostarissa oli kolkko. Ystävyyssuhteita ei ollut – vain sääntöjä, rukouksia ja kieltäymystä. Meidät koottiin aikaisin aamusta kappeliin mietiskelemään, mutta mieleni oli usein aivan tyhjä. Myöhemmin lauloimme uskonnollisia lauluja ja vietimme messua. Kaikki tapahtui latinaksi. En ymmärtänyt käytännöllisesti katsoen mitään, ja Jumala tuntui minusta hyvin etäiseltä. Päiväni kuluivat ehdottomassa hiljaisuudessa. Edes silloin kun sisareni ja minä tapasimme, emme saaneet sanoa muuta kuin ”Terve, puhtain Maria”. Nunnat sallivat meidän tyttöjen keskustella vain puoli tuntia aterioiden jälkeen. Miten erilaista elämä luostarissa olikaan verrattuna onnelliseen elämääni kotona! Tunsin itseni yksinäiseksi ja itkin usein.

Vaikka Jumala ei koskaan tuntunut minusta läheiseltä, annoin luostarilupauksen 17-vuotiaana ja minusta tuli nunna. Tein vain, mitä minulta odotettiinkin. Pian aloin kuitenkin epäillä, oliko minulla sittenkään uskonnollista kutsumusta. Nunnilla oli tapana sanoa, että ne, joilla oli tällaisia epäilyksiä, joutuisivat helvettiin. En silti päässyt eroon epäilyksistäni. Tiesin, että Jeesus Kristus ei eristäytynyt muista vaan ahkeroi toisten opettamisessa ja auttamisessa (Matteus 4:23–25). 20-vuotiaana minulla ei enää ollut hyviä syitä pysyä nunnana. Yllätyksekseni abbedissa sanoi minulle, että jos olin kahden vaiheilla, minun olisi parasta lähteä niin pian kuin mahdollista. Luulen, että hän pelkäsi minun vaikuttavan toisiin. Niinpä lähdin luostarista.

 Vanhempani suhtautuivat paluuseeni hyvin ymmärtäväisesti. Koska kylässämme ei kuitenkaan ollut töitä, muutin Länsi-Saksaan, missä yksi veljistäni asui. Hän kuului erääseen aktiiviseen Espanjasta pois muuttaneiden kommunistien ryhmään. Tunsin oloni kotoisaksi näiden ihmisten joukossa, jotka taistelivat työläisten oikeuksien ja naisten tasa-arvon puolesta. Minusta tuli kommunisti, ja lopulta menin naimisiin erään ryhmään kuuluvan miehen kanssa. Ajattelin tekeväni jotain hyödyllistä, kun jakelin kommunistisia julkaisuja ja osallistuin mielenosoitusmarsseihin.

Ajan mittaan lannistuin kuitenkin jälleen. Minusta näytti siltä, että kommunistit eivät useinkaan eläneet niin kuin opettivat. Epäilykseni vahvistuivat vuonna 1971, kun eräät ryhmämme nuoret jäsenet polttivat Frankfurtissa sijaitsevan Espanjan konsulaatin. He halusivat protestoida diktatorisessa Espanjassa tapahtuvia vääryyksiä vastaan, mutta minusta tämä ei ollut oikea tapa osoittaa mieltään.

Ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen sanoin miehelleni, etten enää kävisi kommunistisissa kokouksissa. Olin valtavan yksinäinen, koska kukaan entisistä ystävistäni ei käynyt katsomassa minua ja vauvaa. Pohdin elämän tarkoitusta. Olivatko yritykset parantaa yhteiskuntaa tosiaan vaivan arvoisia?

Vuonna 1976 kaksi espanjalaista Jehovan todistajaa koputti oveamme ja otin heidän tarjoamaansa raamatullista kirjallisuutta. Kun he kävivät toisen kerran, aloin pommittaa heitä kysymyksillä, jotka liittyivät kärsimyksiin, epätasa-arvoon ja epäoikeudenmukaisuuteen. Yllätyin, kun he vastasivat jokaiseen kysymykseen Raamatun avulla! Aloin mielihyvin tutkia Raamattua todistajien kanssa.

Aluksi kiinnostukseni oli vain älyllistä. Mutta tilanne muuttui, kun mieheni ja minä aloimme käydä kokouksissa Jehovan todistajien valtakunnansalilla. Siihen mennessä meillä oli kaksi lasta. Todistajat kävivät ystävällisesti hakemassa meidät ja auttoivat meitä huolehtimaan lapsistamme kokousten aikana. Todistajien ja minun välille muodostui lämmin side.

Minulla oli silti edelleen uskontoa koskevia epäilyksiä. Päätin lähteä käymään sukulaisteni luona Espanjassa. Setäni, joka oli pappi, yritti suostutella minua lopettamaan Raamatun tutkimisen. Paikalliset todistajat kuitenkin auttoivat minua hyvin paljon. He vastasivat kysymyksiini Raamatun avulla, aivan niin kuin todistajat olivat tehneet Saksassa. Päätin, että Saksaan palattuani jatkaisin Raamatun tutkimista. Vaikka mieheni lopettikin tutkimisen, minä pidin kiinni päätöksestäni. Vuonna 1978 minut kastettiin Jehovan todistajaksi.

Raamatun totuuden täsmällinen tuntemus on antanut elämälleni selvän tarkoituksen ja suunnan. Esimerkiksi 1. Pietarin kirjeen 3:1–4 kehottaa vaimoja ”olemaan alamaisia” miehelleen osoittaen ”syvää kunnioitusta” ja kehittämään ”lempeää henkeä – –, joka on suuriarvoinen Jumalan silmissä”. Tällaiset periaatteet ovat auttaneet minua täyttämään osani vaimona ja äitinä.

On kulunut noin 35 vuotta siitä, kun minusta tuli Jehovan todistaja. Olen onnellinen saadessani palvella Jumalaa yhdessä hengellisten veljieni ja sisarteni kanssa, ja iloitsen siitä, että myös neljä viidestä lapsestani on todistajia.